Harrastusseurassani olen kertonut suoraan vain yhdelle ihmiselle tykkääväni myös tytöistä, sillä hänkin on bi. Sitä en tiedä, kuuliko keskusteluamme kukaan muu ja vaikka olisi kuullutkin, en usko että siitä tultaisiin sanomaan tai ainakaan haukkkumaan.:)

Aikoinaan koulussa liikuntatunneilla oli komiaa ihailla poikia. Meinasin paljastua muutaman kerran. Joskus jo päätin, että yhdelle hyvälle kaverille kerron asiasta, mutta sitten alkoi taas homojutut pyörimään porukassa. Hitto, että se tuntu pahalta. Mulla oli onneksi pari niin hyvää kaveria koulun ulkopuolella, että heidän avullaan selvisin pahimmasta yli. Tehtiin ja harrastettiin kaikenlaista kivaa, mitä nyt maaseudulla pojat pystyy harrastamaan.

Hyvät jatkot kaikille! Koittakaa kestää!

Ihmiset ovat suhteutuneet meihin ihailtavan hyvin, ja olemme saaneet kehuja siitä miten aitoja ihmisiä olemme ja miten upeaa on, kun uskallamme olla mitä olemme. Tottakai on myös ihmisiä, joiden on vaikea hyväksyä asiaa. Erilaisista ihmisistä juoruillaan, paheksutaan sitä, että miten joku kehtaa olla tuollainen. Mutta mitä sitten? Meillä on ystäväpiiri johon kuuluu homoja, lesboja ja heteroita, ihmisiä joiden kanssa voimme olla mitä olemme.

Vanhempamme ovat hyväksyneet suhteemme myös hyvin. Olen ylpeä itsestäni ja ylpeä siitä, että saan elää yhdessä upean ihmisen, NAISEN, kanssa!

Tiedän että jossain lätkäjoukkueessa tilanne on aika eri mutta mun mielestä valmentajalle on suuri vastuu. jos valmentaja näytää että hyväksyy ja (erityisesti junnujoukkueissa) myös puolustaa niitä erilaisia niin se muuttaa koko porukan asennetta.

Ollessani 15-vuotias pakkiparini tuli ulos kaapista joukkueen keskuudesta. Olin itse tiennyt asiasta jo jonkin aikaa, koska hän oli ja on edelelleen paras kaverini ja kerromme toisillemme kaiken. Valitettavasti kaikki joukkueessamme eivät olleet yhtä suvaitsevia. Aluksi hänen tullessa treenin jälkeen suihkuun osa poistui mielenosoituksellisesti pukuhuoneen puolelle. Muitakin lapsellisuuksia harrastettiin, mutta en viitsi listata niitä kaikkia tähän. Valmentaja joutui kiusalliseen välikäteen, koska pienellä paikkakunnalla ei ole hirvittävästi reserviä kaivaa uusiä jätkiä syrjivien tilalle. Kiusaus oli siis suuri potkaista homo pihalle. Olen iloinen, ettei niin käynyt.

Niin sanotulla Raamattu-vyöhykkeellä myös ennakkoluuloiset vanhemmat pelasivat omaa peliään. Pakkiparillani oli muun muassa ongelmia päästä kimppakyyteihin vieraspelimatkoilla, koska harva vanhempi halusi häntä autoonsa. Oli valitettavaa, että omat vanhempani olivat puolisen vuotta siinä leirissä. Meitä oli valmentajan lisäksi ehkä 4-5 kaveria, jotka eivät olleet moksiskaan koko hommasta ja pelasimmekin kenttänä yhdessä. Joukkue repeytyi nopeasti kahteen leiriin, “homot” ja “heterot” joista itse siis kuuluin homoihin. Pikku hiljaa asia kuitenkin meni pelaajien kanssa eteenpäin ja 18kk päästä joukkue oli käytännössä yhteneväinen.

Koulussa syrjintää jatkui muistaakseni yhdeksännen luokan loppuun. Lukiossa kukaan ei kiinnittänyt mitään huomiota pakkiparini seksuaaliseen suuntautumiseen. Osa vanhemmista ei tosin vieläkään hyväksy homoutta, mutta se lienee heidän ongelmansa.

Loppuun on pakko sanoa yksi asia: on hienoa, että tällainen kamppanja on saatu pystyyn – mutta on valitettavaa, että sitä tarvitaan.

Itse tulin lopullisesti ulos kaapista vasta aktiiviuran jälkeen. Yksikään pelikavereistani ei ole suhtautunut negatiivisesti asiaan. Monet heistä ovat edelleen läheisiä ystäviäni ja nykyään myös puolisoni ystäviä. Jälkeenpäin ajateltuna olisin voinut tulla jo aiemmin, mutta juniori-ikäisenä asioita suurentelee turhaan itselleen samoin kuin etsii vielä itseään. Pelaaminen oli yksi suurimmista syistä minkä takia lopullinen kaapista tulo jäi odottamaan. Pelaan lajia edelleen mutta enemmän harrastusmielessä. En ole kokenut pukukopissa vaivautunutta tunnelmaa edes suihkussa. Tosin suurin osa pelikavereistani ovat hyvin vapaamielisiä eikä aihe ole tabu.

Haluan omalta osaltani kannustaa nuoria joukkueurheilijoita olemaan omia itseään rohkeasti. Jonkun pitää murtaa jää ja nyt siihen on hyvä hetki. En jaksa uskoa että kukaan jää yksin asiansa kanssa. Roimasti se rohkeutta vaatii mutta ottakaa mallia vaikka norjalaisesta käsipallon pelaajasta.

Tsemppiä ja myös heterot ja valmentajat voisivat ottaa ensi askeleita asian kanssa tekemällä ilmapiirin kannustavaksi asian suhteen.

Olisin halunut olla ensimmäinen.

Hassua on vain se, että vaikka omissa urheiluporukoissani ketään ei epäilty homoksi tai kukaan ei tunnustautunut sellaiseksi, osa – hyvinkin läheisistä – vanhoista seurakavereistani elää homosuhteissa, nyt kun ovat lopettaneet kilpaurheilun ja aikuistuneet. Ehkä tämä huomio kiteyttää osaltaan Uskalla-kampanjan suuren tarpeen; ettei tarvitsisi lopettaa urheilua vain siksi, että saisi olla oma itsensä.