Sinun tarinasi
Uskallatko olla itsesi urheilussa? Uskallatko suvaita erilaisuutta joukkueessasi? Tulitko ulos kaapista vai peitteletkö seksuaalisuuttasi pelikentillä? Kerrotaanko pukukopissa kiusallisia homovitsejä?
Kerro oma tarinasi!
40 tarinaa:
Kerro oma tarinasi
Lähetä oma tarinasi alla olevalla lomakkeella. Voit tehdä sen nimettömänä.
Rugbyjoukkueessamme suurin osa pelaajista on lesboja. Tämä on yleisesti tiedossa ja kaikki ovat alusta alkaen puhuneet tyttöystävistään. Se ei enää ota edes korvaan. Itse kuulun tässä lajissa vähemmistöön eli olen hetero. Aluksi joukkueessa olevien lesbojen määrä ihmetytti, mutta nyt se on ihan normaalia. Pitää olla oikeasti vähän äijä, että voi pelata rugbya!
Sulkapalloryhmässani ei ole kuin yksi homo. Se olen minä. En ole kertonut enkä kerro asiasta ryhmän muille jäsenille, koska pelkään että minut potkitaan pois ryhmästä.
Parhaillaan ihmetellään, mikä siinä homoudessa pelottaa. Minua pelottaa yllätysrakkaus taholta, jolta en sitä osaa odottaa. En oikein usko, että osaisin nauttia sellaisesta miesten välisestä.
Olen 24-vuotias opiskelija eräästä pienestä kaupungista. Olen pelannut koripalloa jo 10 vuotta. Olen myös homo. Aiemmin ajattelin olevani bi, mutta myöhemmin tajusin, että se ei vaan ole totta. Ajattelin kai, että olisin puoliksi hetero ja muka normaali. Nyt olen kuitenkin tajunnut olevani normaali juuri omana itsenäni. Olen itse hyväksynyt asian, mutta puhunut kovin vähän siitä muille.
Muutama vuosi sitten eräällä pelimatkalla tuli puhetta eräästä julkkiksesta. Kännipäissäni puolustelin eräälle joukkuekaverilleni, että minua ei haittaa, vaikka julkkis onkin homo. Kaverini katsoi minua oudosti ja kertoi, että häntä oksettaa kaksi miestä harrastamassa seksiä. Menin tilanteessa paniikkiin ja sanoin, että minäkin olen hetero. Siihen asia sitten jäi.
Nyt minua harmittaa ja ärsyttää, että en uskaltanut sanoa mitään, en yhtään mitään, vaan valehtelin. Tiedän, että jos kertoisin joukkueelle seurustelevani toisen pojan kanssa, joutuisin ehkä jäämään pois joukkueesta. Siksipä olen päättänyt, että toistaiseksi en sano asiasta mitään. Kertomatta jättäminen on minulle hankalaa.
Homoudessani ei ole kyse vain seksistä tai siitä, että katselisin muita jätkiä suihkussa. V***ttaa teeskennellä ja hymistellä tyhmille vitseille ja pitää jotain roolia koko ajan. Tuntuu, että valehtelen, enkä saa olla oma itseni. Asia tuskin järkyttäisi muutamia “siviilielämässä”, mutta treeneissä kaikki antavat itsestään erilaisen kuvan ja suhtautuvat asiaan eri tavalla.
Toivottavasti tulevaisuudessa jokainen saa olla oma itsensä ja täysillä mukana joukkueessa.
Itse en voi uskoa, että urheilussa olisi oikeasti homoja tai lesboja.
Olen erittäin miehisen urheilulajin, jääkiekon, pelaaja korkealla sarjatasolla. Minun roolini on pitää järjestystä kaukalossa, ja joskus jopa tapella. Olen luonut itselleni suojanaamion olemalla tällainen “kova jätkä” kaukalossa, vaikka minun tekisi mieli olla paljon hellempi toisia kundeja kohtaan. Syteen tai saveen – aion tulla ulos kaapista, ennen kuin peliurani on ohi.
Ihmetyttää kaiken kaikkiaan, miksi kiinnitetään niin paljon huomiota sukupuoliseen suuntautumiseen. Eikös se ihminen itsessään ole kaikkein tärkein?
Olen aina ajatellut tarvitsevani jonkun joka rakastaa ja jota rakastaa, sukupuolesta riippumatta. Kävi kuitenkin niin että rakastuin mieheen. Ystäväpiiriini kuuluu kaikenlaisia ihmisiä, eikä suhde todellakaan kaadu tunnustukseen omasta suuntautumisesta.
Olen myös äärimmäisen ylpeä lapsistani jotka suhtautuvat luonnollisesti homoseksualisuuteen. Toivon kaikille teille jotka elätte valheellisessa tilanteessa rohkeutta olla oma itsenne, tsemppiä! Suvaitsevaisuutta ahdasmielisille ihmisille lisää toivottaen!
Uin kilpaa useita vuosia, mutta lopetin harrastuksen yläasteikäisenä. En voisi kuvitellakaan, että olisin kertonut seksuaalisesta suuntautumisestani avoimesti kilpajoukkueessa. Uiminen ja siihen liittyvä saunominen ja vaatteenvaihto-operaatiot tuskin olisivat kovin luontevia kaapista tuloni jälkeen. Joten pidin kitani kiinni omasta lesboudestani.
Kaikki urheilupiireissä tuntemani henkilöt ovat todella homofobistisia. Eniten suoraan sanoen vi***taa sama asia kuin nimimerkki -T- tuossa aiemmin kertoi: Ei, en ole kuolaamassa kaikkien tissejä ja kourimassa haaroväliä vaikka olen lesbo. Kyllä, olen nähnyt alastomia ihmisiä ennenkin. Mun mielenkiintoni on urheilussa vain siinä treenaamisessa, ei siinä paljon käy seksi mielessä kun tosissaan yrittää parhaansa altaassa.
Uskon, että jalkapalloilussa sekä muissa urheilulajeissa on homo ja lesboja, mutta ne eivät uskalla tulla esiin. Esimerkiksi itse seurustelen yhden jalkapalloilijapojan kanssa. Itse myös harrastan jalkapalloa, tosin eri paikkakunnalla kuin hän. Ei siinä ole mitään hävettävää, että poika tykkää pojista eikä tytöistä.
Olen ollut jalkapallojoukkueessani ulkona kaapista lähes alusta asti, enkä ole kokenut minkäänlaista syrjintää, pakoilua tai muuta sellaista. Johtuneekohan joukkueen nuoresta iästä, vai mistä, mutta ennakkoluuloisia on joko todella vähän tai sitten ei yhtään.
Minusta seksuaalisuutta ei tarvitsisi viedä joka paikkaan, vaan urheiluseurojen pitäisi rauhassa saada keskittyä olennaiseen.
Onpa hyvä, että tällainen kampanja on aloitettu! Olen lapsesta asti koko ikäni harrastanut liikuntaa eri muodoissa, enkä kertaakaan ole törmännyt avoimesti homoseksuaaliseen joukkuetoveriin tai valmentajaan.
Koska tilastollisesti on todennäköisyys niin suuri että joku urheilussa ympärilläni olleista todella on ollut homo, on tämä “näkymättömyys” osoitus siitä, että moni joukkuetoverini on piilottanut homoutensa, eikä ole uskaltanut olla sen suhteen avoin.
Toivottavasti tämä kampanja saa aikaan suvaitsevaisemman ilmapiirin urheilumaailmassa!
Olen suositun naispalloilulajin harrastaja. Moninkertainen Suomen mestarikin. Ja lesbo. Joukkueessa olen aina ollut oma itseni. Asiasta ei sinällään ole puhuttu, mutta kaikki tietävät mikä on homman nimi. Ja kaikki tietävät että seurustelen naisen kanssa. Joukkuelle asia on ok. Pelaajat arvostavat minua ihmisenä ja pelaajana, seksuaalinen suuntautuminen on täysin toissijainen asia.
Julkisuuteen en kuitenkaan ole asian kanssa tullut, vaikka on muutaman kerran suoraan pyydetty. Koen että asia on henkilökohtainen ja olen julkisuuden henkilö vain urheilun kautta. Lisäksi asia on kyllä julkisuudessa hyvin tiedossa – ilman erillisiä lehtijuttujakin. Kannustan jokaista olemaan oma itsensä! Se kenelle asiasta kertoo sekä milloin ja miten on myös jokaisen henkilökohtainen asia.
Entäpäs kun on kyse arvostelulajista? Itse en ainakaan uskalla kokeilla mitä tapahtuu, jos tulen kaapista ulos! Osa tuomareista on niin konservatiivisia, että homoseksuaalisuus voi vaikuttaa arvostelupisteiden suuruuteen – nimenomaan negatiivisesti.
Mä olen aina ollut lahjakas urheilussa, melkein laji kuin laji luonnistui, mutta koska tunsin itseni jo nuorena erilaiseksi ja muiden hyväksyntää hakevaksi, en koskaan uskaltanut kunnolla harrastaa joukkuelajeja, vain kokeilla sitä sun tätä. Heti kun porukassa puheeksi tuli henkilökohtaiset asiat lopetin sanoin “ei tää oo mun laji”.
Harrastin tennistä ja sulkkista, mutta niissäkin valmennusryhmistä sulkeuduin pois. En tahdo, että kukaan minkään erilaisuuden, mutta varsinkaan homouden takia joutuu jättämään elämästään jotain pois. Rakkaus on hieno asia, ja kun sen on tunnistanut, että ketä tahtoo rakastaa on se hieno asia, eikä siitä pitäisi rankaista.
Hieno kampanja, tylsää vaan huippu-urheilijoiden puolesta, etteivät ole isommalla porukalla lähteneet mukaan.
Harrastin vuosikausia muodostelmaluistelua, taitoluistelun joukkuelajia. Muodostelmaluistelu on kilpatasaolla todella paljon aikaa vievä laji, mutta vaikka vietin lähes vuorokauden viikosta yhdessä joukkuelaisteni kanssa harjoitellen, en koskaan paljastanut kenellekään seksuaalista suuntautumistani. Useamman kanssa olin samassa joukkueessa kymmenen vuotta, ja he olivat hyviä ystäviäni, enkä silti uskaltanut olla avoimesti lesbo.
Näin jälkikäteen ajateltuna tilanne oli varmaankin samanlainen kuin monissa muissa ympäristöissä. Homoista puhuttiin todella harvoin, vaikka muuten ihmissuhteista ja seurustelusta keskusteltiinkin. Silloin kun homoista puhuttiin, ei koskaan oletettu, että joku meistä voisi olla homo, vaan homot olivat aina jokin kasvoton ihmisryhmä jossain kauempana.
Suoranainen homoksi haukkuminen tai homojen kustannuksella naureskelu oli kuitenkin lähes olematonta. Yleensä ihmiset eivät tee asioita suoranaisesti ilkeyttään vaan ennemminkin ajattelemattomuuttaan, ja rekisteröin kyllä hyvin ne muutamat kerrat kun kopissa käytiin keskustelua naispuolisten jääkiekon- ja ringetenpelaajien maskuliinisesta habituksesta tai yhteisistä suihkuhetkistä. Epävarmana lesbona nämä muutamat heitot jäivät mieleen.
En ole millään tavalla katkera tai muistele pahalla urheiluvuosiani. Sain ajalta paljon, mutta on ihmeellistä kuinka paljon elämäni muuttui sinä keväänä, kun lopetin luistelun. Siinä vaiheessa perheeni tiesi seksuaalisesta suuntautumisestani, olin seurustellut lähes vuoden tyttöystäväni kanssa ja vihdoin tuntui siltä, ettei ollut väliä kenelle muulle asia selvisi. Siitä lähtien olen elänyt avoimesti homoseksuaalina.
Pienen pojan elämää, ei enempää, ei vähempää…
Ei totisesti ole helppoa olla 14-vuotias teini, tajuta olevansa homo tai vähintään bi ja siinä samassa harrastaa liikuntaa – etenkään koulun joukkueessa. Taustalla silti suunnaton halu kokeilla omia rajojaan, harrastaa jotain tai jopa kilpailla. Pelasin korista murrosikäiseen asti, jolloin alkoi ongelmat. En vain enää voinut pelata – ne muut kun kilpailivat eri sarjassa.
Muut kilpailivat yhtäkkiä tyttöjen huomiosta, mutta minä olisin halunnut kilpailla sellaisista pojista, joita en tiennyt edes olevan olemassa. Eikä sellainen tietysti käy laatuun, joten miksi harrastaa liikuntaa, ellei voi voittaa? Koulun liikuntatunnit meni sen jälkeen usein lintsatessa. Toki katselin kentän laidalta himoiten, kun muut pelasivat korista tai mitä nyt pelattiinkin. Jääkiekko oli ainut, jota jaksoin pelata – minulla oli aina ollut suunnaton innostus sitä lajia kohtaan ja olin hyvä, vahva luistelemaan.
En voi väittää, ettenkö katsellut usein myös himoiten luokkakavereita. Upeat koristossut, -shortsit ja pelipaita. Kaikkea sellaista mihin perheelläni ei ollut varaa ja vaikka olisi ollut, niin olisi turha ostaa, kun ”en ole kiinnostunut liikunnasta”. Ei sellainen ainakaan itsetuntoa nostanut.
Kesälomat sitten olikin eri juttu! Sai olla omien kaverien seurassa aito oma itsensä! Ajoimme fillareilla, uimme, vedimme veneellä vesisuksia, soudettiin, melottiin, pidimme omia juoksukisoja tai punnersimme kilpaa. Kroppa ja lihakset kasvoivat, minusta oli tullut asteen vahvempi. Kyllä sitä jotain nyrkkitappeluakin joskus syntyi, mutta se oli sellaista poikien välien selvittelyä kaverien kesken. Porukassa kun ei ollut tyttöjä, joille olisi pitänyt esittää yhtään mitään, niin homma luonnistui. Tai hetkinen, oli siellä yksi, mutta sillä oli sellainen lyhyt vaalea siilitukka ja se pelas fudista. Sitä paitsi se leikki meidän kanssa ”rokee ja pokee”. Joten sitä ei laskettu.
Tennarit vilkkuen mettään juoksee räkänokka tää…
Haa! Vaan vuodet kului, itsetunto kasvoi. Kesätöissä innostuin treenaamaan juoksua. Ei mitään neitihölkkää, vaan Pispalan portaita ylös ruokatunnilla muiden kesäpoikien kanssa. Ne oli sellaisia urheilijoita, komeat kropat ja enhän mä perässä pysynyt. Mutta kunto kasvoi kohisten ja salaa treenasin iltaisinkin. Väsäilin myös käsipainot itselleni ja viritin paksusta rautaputkesta voimistelutangon, jossa vedin leukoja mökin rannassa.
Sellaista onnistumisen iloa en ollut aiemmin liikunnan parissa kokenut, kun onnistuin jättämään muut loppukesästä taakseni portaita juostessa ja silloin 19-vuotiaana olin kenties elämäni huippukunnossa. Silloin jäin myös ensimmäistä kertaa koukkuun liikuntaan. Se oli joku adrenaliini, joka vain pakotti juoksemaan yhä uudelleen. Juoksu oli kuitenkin yksinäistä puuhaa yksinäiselle sielulle, vaikka se auttoi jaksamaan ja pyyhkimään kaikki synkät ajatukset mielestäni.
Kesätöissä sattui kerran yksi hassu juttu yhden urheilijan kanssa. Kaverin piti kiivetä asentamaan valaisinta hieman korkeammalle ja käski pitää kiinni, ettei putoa. Läpällä otin reidestä kiinni ja kysyin, että onko tästä hyvä? Ei kun ota korkeammalta – kuului vastaus. Pidin kaksin käsin pepusta kiinni ja kysyin, onko tästä hyvä? – On! Pidä siitä niin mä pysyn tässä vaikka koko päivän! Sama läpänheitto jatkui silloin koko kesän, mutta ei sen enempää.
Pienen pojan elämää, ei enempää, ei vähempää…
Opiskelut kun sai jossain vaiheessa pakettiin, oli aika siirtyä eteenpäin. Toki tuli myös bailattua baareissa kerrat monet ja kännissä pidettyä hauskaa. Hieman oli hankala välillä säätää, kun piti silloisista Crazy Horse tai L.A.Garage -baareista lähtee aina ”ajoissa pois”. Toisaalta niissä soi oma ruotsalainen lempparibiisi ”Anyone out there” Melodie MC:n tahdittamana, mutta toisaalta oli pakko eksyttää heterokaverit baariin, jotta ehti livahtamaan kenenkään näkemättä Mixeihin ennen sulkemisaikaa.
Hyvännäköisenä, lihaksikkaana jätkänä riitti kiinnostuneita katseita. Ne vaan ei olleet mun juttuni! Hetero-paikoissa piiritti tytöt, hauskaa oli, mutta kahta suudelmaa pidemmälle en halunnut mennä. Homobaarissa taas minua piiritti eriskummallisesti pukeutuneet kundit, neitimäiset pojat tai sitten vanhemmat tyypit rahaakin tarjoten. Joku jopa kävi sanomassa, että täällä pitää olla gay-tyyliin pukeutunut. Mihinkä ihmeen gay-tyyliin, ihmettelin? Jalassani vaaleat rikkinäiset Levi’s 501 farkut, sporttiaiheinen t-paita, The Anaheim Ducksien lippis päässä lippa taitettuna tai Adidas-tossut eivät sopineet kaikkien mielestä tyyliin. Onneksi olin töissä ahkera, eikä tarvinnut rahan vuoksi hyväksyä kenenkään tarjouksia, vaikka pieni lisätienesti ei olisikaan ollut pahitteeksi. Mutta sieltä en vain löytänyt sitä oikeaa. Ihmettelin, olenko ainut liikunnasta kiinnostunut poika tässä kylmässä maailmassa?!
Armeijassa pienistä pojista tehtiin onneksi miehiä. Cooperin testissä 3000 metriä heilahti, eikä riittänytkään. Joka-aamuinen pakollinen aamulenkki piti mieltä virkeänä, paitsi sunnuntaisin, jolloin oli lepopäivä, jos sattui olemaan gineksessä. Homo-sana puhekielessä oli lähes jokapäiväistä, jopa kantahenkilökunta heitti homoaiheista läppää (mm. luutnantti opetti aseen kanssa ryömimistä ja selitti, että on hyväksi, jos ei ole neitsyt, niin mahdolliset äänekkäät ilmavaivat eivät paljasta viholliselle olinpaikkaa). Yleensäkin kaikki vitsit liittyivät enemmän tai vähemmän seksiin, homoihin tai olivat muuten vaan kaksimielisiä.
Kaverit siviilissä tekivät jäyniä, kun tuli vaikka mitä pervoja postikortteja, jotka sitten luettiin ääneen kaikkien kuullen. Se oli läppää, ehkä tarpeetonta, mutta ei toisaalta ahdistavaakaan. Mutta se touhu oli muuten siellä niin turhauttavaa, että haaveet armeijaurasta kyllä katosivat. Eikä se paikka minua kyllä miehistänyt tippaakaan! Ketutti vaan. Olisin voinut kuvitella jääväni puolustusvoimiin töihin, jos siellä olisi ollut jotain, mikä olisi antanut hieman edes kiksejä.
Suuri osa tuvan jätkistä oli kolme tai neljä vuotta nuorempia ja puhuivat jatkuvasti ”tytöstä kotona”. Olihan tietysti minullakin joku siviilissä odottamassa, mutta tyttö se ei ollut. Inttijutut eivät varsinaisesti ahdistaneet, mutta keskusteluihin oli hirveän vaikea osallistua, jos niissä oli jotain seksuaalista virittyneisyyttä. Näin jälkeenpäin kun ajattelee ja tietää, että viereisissä tuvissa olisi ollut ainakin viisi jälkeenpäin tuttua kasvoa, jotka ehkä ajattelivat samoin. Silloin en löytänyt kaltaisiani.
Kaikkee kiva tehdä on, mikä kielletään!
Työelämä, säännölliset tulot ja vihdoinkin oma vapaa elämä sukulaisista sopivan hajuraon päässä Helsingissä mahdollisti vaikka mitä! Tulihan sitä bailattua edelleen ahkeraan ja löydettyä sekä hyviä, että huonoja tuttavuuksia. Luottoa oli ja luottoa meni – ei, en puhu rahasta, vaan omasta sinisilmäisyydestä.
Yhtäkkiä maailmanhistorian yksinäisemmällä jätkällä oli satoja uusia tuttavuuksia. Eihän ne tietenkään kaikki homoja olleet, ei sinne päinkään, mutta huomasin olevan aidosti ulospäin suuntautunut persoona, joka pyöritti kaveriporukkaa ympärillään. Yhtäkkiä en enää ollutkaan siellä kentän laidalla, vaan minulla oli myös valinnan varaa. Saatoin kutsua kavereita kylään, mutta myös kokeilemaan jotain sellaista, mitä ei ollut kukaan aiemmin kokeillut. Olinhan oppinut baarireissuillani, että homoilta on liikunta kielletty.
Ja jos joku harrastaa liikuntaa, niin erityisen tabu asia on olla homo! Etenkin sellainen liikunta, jota harrastetaan joukkueessa tai joka on fyysisesti vaarallista sisältäen loukkaantumisen riskin tai missä voi tukka mennä sekaisin. Esimerkkinä mainitsen, että homot ei voi laittaa pyöräilykypärää päähän. Näin minulle on opetettu.
Tutuksi ovat tulleet kavereiden kanssa kuntosalit, fillari-retket, talviset rinnelajit, rullaluistelu temppuineen, karting-autot, alamäkipyöräily, vaellus, suunnistus, alamäkipyöräily ja pelaanpa kolmen seksuaaliseen vähemmistöön kuuluvan (bi)kaverin kanssa myös lätkää. En huipputasolla, mutta pelaan. Siellä, jos jossain lentää homoläppä niin jäällä, kuin varusteita vaihtaessa. Lähes loppuun kuluneet vitsit suihkussa lattialle putoavasta saippuapalasta jaksaa silti naurattaa, vaikka kaikilla oikeasti nestesaippuat onkin mukana.
Yksi laji on kuitenkin ylitse muiden. En halua sitä ääneen sanoa, jotta ei kukaan lajin harrastaja turhaan joudu homoepäilyn alaiseksi. Ensi keväänä ehkä olen mukana kisaamassa Suomen parhaiden joukossa.
Loppusanat muille uskaltajille
Seksuaalisella suuntautuneisuudella ei lopulta ole merkitystä. Tottakai erilaisuus aina huomataan, mutta sitten kun on riittävän vahva puolustamaan henkisesti itseään, niin asia ei ole ongelma. Hyvää itsetuntoa tarvitaan myös työelämässä, arjessa ja elämässä – etenkin lama-Suomessa. En ymmärrä, miksi minun pitäisi marssia pride-lippu kourassa tai puhua jotenkin poikkeavasti. Sellainen tuo mieleeni ääriäineksia, joihin en edes halua kuulua. Toisaalta itselleni homouden korostus ei ole elämässä ”se iso juttu”, vaan se on elämän ilo ja liikunta. Liikunta kun ei ole homoilta kiellettyä!
Olen harrastanut jalkapalloa pikkutytöstä asti. Pitkään aikaan en tiennyt tai tuntenut ainoatakaan lesboa pelaajaa, mutta jossain vaiheessa tiesin ja tunsin jo useita. Asenteeni ovat pysyneet samoina koko peliurani ajan. Arvostan joukkuekavereitani ihmisinä, pelaajina, ystävinä – hyvinä tyyppeinä. Mitä väliä sillä on, kumpaa sukupuolta he rakastavat? Tekeekö homoseksuaalisuus joukkuekaveristani huonomman urheiljan tai huonomman ihmisen?
Heterona minun on ehkä vaikea aivan täysin ymmärtää, kuinka suurta rohkeutta ja voimakasta itsetuntoa vaatii tulla ulos kaapista joukkueelleen ja “koko maailmalle”. Arvostan suuresti heitä, jotka rohkenevat niin tehdä, koska urheilumaailma ei todellakaan ole suvaitsevaisin ympäristö. Niissä joukkueissa, joissa minä olen pelannut, kaikki on hyväksytty juuri sellaisina kuin ovat. Koen, ettei ketään ole syrjitty seksuaalisen suuntautumisensa takia. Hyväksyntää voi kohdata myös siellä, mistä sitä vähiten odottaisi löytävän.
Urheilumaailma taistelee kutakuinkin aktiivisesti rasismia vastaan. Rasistiset kommentit ja huomautukset saavat yleensä aika myrskyisän vastaanoton, mutta miten suhtaudumme esimerkiksi homotteluun? Rasismi ja syrjintä ovat laajoja käsitteitä. Näitä käsitteitä täytyy laajentaa!
Uskalla-kampanjassa on tartuttu erittäin tulenarkaan ja todelliseen aiheeseen. Toivottavasti myös Suomessa asenteet joskus saataisiin muutettua myönteisempään ja avoimempaan suuntaan.
Rohkeutta ja hyväksyntää!
Itse olen pelannut jalkapalloa koko pienen ikäni, joskus saanut siitä pientä korvaustakin, vaikken ammattilaiseksi koskaan yltänytkään.
Ensimmäisen kerran tulin ulos kaapista oman joukkueeni keskuudessa pari vuotta sitten. Kerroin ensin muutamalle “fiksuksi” uskomalleni kaverille (saunaillassa miestä vahvemman rohkaisemana) ja sitten vähän kerrallaan muillekin, kun sopiva tilaisuus tuli. Lopulta yhä useampi alkoi tietää minusta, ilman, että itse siitä kenellekään kerroin. En usko, että asia olisi muuten levinnyt, mutta olin antanut luvan kertoa muillekin, jos asiasta tulisi puhetta. Nykyisin saatan joskus kysyä pelikaverilta, että ooletko muuten tietoinen, ettei me “shoppailla samalla osastolla” tai muuta vastaavaa, jos tulee puhetta tytöistä tai seurustelusta.
Joukkueissani, joissa olen pelannut en ole saanut juuri lainkaan negatiivista palautetta homoudestani tai siitä, että olen tuonut sen julki. Tottakai olin aluksi peloissani, koska jalkapallojoukkueen pukukopissa huumori on yleensä aika ronskia ja monet pelaajat pitävät yllä tiettyä jätkämäistä heteroimagoa. Yllätyksekseni suhtautuminen on kuitenkin ollut positiivista. Kuultuaan minusta, moni joukkuekaveri on tullut vähän nolona sanomaan, että “älä sitten vaan ota tosissaan niitä juttuja, joita joskus saatan homoista heittää… se on vain sellaista läpän heittoa”.
Suurinta osaa pelikavereitani homouteni ei oikeastaan kiinnosta lainkaan. Ehkä he eivät katso tarpeelliseksi kommentoida sitä mitenkään, koska asialla ei ole mitään tekemistä harrastuksemme kanssa. Näin ainakin toivon heidän ajattelevan. Iso osa pelaajista on kuitenkin ollut selvästi todella iloisia, että olen uskaltanut kertoa homoudestani. Ystävyyssuhde näiden pelikavereiden kanssa onkin syventynyt entisestään.
Hieno kampanja!
Huomasin kattelevani poikia ekan kerran ammattikoulussa urkkatunneilla. Oli kiva pelata jätkien kans sählyä tai fudista, kun niissä tuli vähän rankempaa kontaktia. Olen pitkään harrastanut taistelulajeja, ja koulukaverit tietävät sen. Minua pidetään sellasena “kovana jätkänä”, kun osaan joittenkin mielestä tapella hyvin. Enhän minä tappele, vaan vältän juuri niitä tilanteita =).
Eräs maanantai se sitten tapahtui: Olin ollut viikonloppuna kisoissa, ja jokunen mustelma koristi kehoani. Tulin urkkatunnin jälkeen suihkusta, ja hengähdin penkillä katellen muita ryhmän poikia. Sitten eräs sälli sanoo kovaan ääneen: Taidat tykätä pojista, kun noin niitä kattelet?” En tiedä mikä minuun meni, mutta sanoin: “Mitäs sitten? Minkäs sitä luonnolleen mahtaa.” Sitten mulle meinas iskee paniikki, kun älysin mitä tuli sanottua. Kaikki oli hiljaa. Joku kuiskas että onko se hintti? Yritin pysyä rauhallisena ja rupesin pukemaan itteeni. Onneksi hyvä kaveri pelasti tilanteen: Taidatte ite olla homoja, kun noin pitkään Makee tuijotatte?? Kaikki hörähti nauramaan. Asiasta ei sen koommin puhuttu yleisesti, mutta kolme muuta poikaa samasta ryhmästä halusi jutella omasta tilanteestaan.
Niin, ja se vielä, että seurustelen nyt tämän hyvän kaverini kanssa, joka pelasti minut tuosta hankalasta tilanteesta
Todella hieno kampanja. On hyvä, että asioista puhutaan, eikä se “heterous” ole ainoa oikea asia.
kokemuksen katkeralla sävyllä voin kertoa, että pysykää tiukasti
kaapissa, jos haluatte urheilla. minun urheilu-urani katkesi, kun
joku näki minut helsingissä homobaarin terassilla. sen jälkeen kukaan
ei enää kertonut tulevista harkoista ja joukkue savusti minut taidokkaasti
ulos. sääli, koska urheilu oli iso osa elämääni. pitäkää asiat omana
tietonanne, jos haluatte jatkaa. totuus on aivan toista kuin korulauseet.
suomen urheilumaailma on hyvin ahdasmielinen.
toni 27v
Hei,
Olen täysin samaa mieltä Tanen kanssa. Mun mielestä se, kenestä pidät ja kenestä et, ei pitäisi missään nimessä kuulua urheiluun, niinkuin ei myöskään työelämään. Seksuaalisuus on jokaisen henkilökohtainen asia. Niin homo- kuin sukupuolisyrjintä on mielestäni yhtä väärin. Pätevyydellä ja suoriutumisella pitäisi olla merkitystä, ei muulla.
Moi
itse olen palloilija ja avoimesti lesbo; ja tunnen lajini parista vastaavia sekä pelaajia että valmentajia. Kerroin sen kavereille heti kun sen itse tajusin, enkä ole saanut negatiivista kommenttia. Mutta varmasti miehille joukkuelajeissa tämä on paljon vaikeampaa. Toivottavasti siihenkin saadaan ajan myötä parannusta.
Valitettavasti edelleen iso pelon aihe ilmeisesti on että homot/lesbot yrittävät jokaisen samaa sukupuolta olevan kimppuun. Näinhän se ei tietenkään ole. Itse en ole koskaan ollut siinä mielessä kiinnostunut kenestäkään pelikaveristani. Olisihan sellainenkin tietysti voinut tielle sattua, mutta siihen se olisi jäänyt, jos kerran toinen on hetero. Haloo – eihän heterotkaan sentään ihan kaikkia vastakkaisen sukupuolen edustajia “yritä” – kai???
Hyvä ja tarpeellinen kampanja, kiitos siitä!
Ei kai näillä asioilla ole merkitystä urheilussa? Hyvät ihmiset herätkää! Tehköön heterot ja homot vapaa-aikanaan mitä haluavat, mutta urheilussa ko. asetelmaa ei voi ajatella.
Tim kirjoitti kauniin ja hiukan haikea muistelman. Olisiko se laji pesäpallo?
Olen ilahtuneena lukenut edellä olevat tarinat. Olette kaikki upeita tyttöjä ja poikia, miehiä ja naisia. Teissä on tahtoa, voimaa ja tulevaisuutta. Kiintymyksenne liikuntaan ja urheiluun on kunnianosoitus elämälle. Jokaisella ihmisellä on syntymänsä perusteella peruuttamaton oikeus seksuaalisuuteensa ja seksuaaliseen suuntautuneisuuteensa, kuinka se sitten hänen elämänsä aikana ilmeneekään.Erilaisuus elämässä sisältää mahdollisuuden ihmisenä kasvamiseen, sekä ilmenevän elämän ymmärtämiseen. Erilaisuus on tyttöjen ja naisten kauneutta, sekä poikien ja miesten komeutta. Upeaa se on myös siksi, että heteromies ja homomies voivat olla hyvät ystävät keskenään, samoin kuin lesbonainen ja heteronainenkin. Ongelma ei ole seksuaalisuus, eikä seksuaalinen suuntaus, vaan se kuinka niihin suhtautuu.
Elämä on annettu. Keinot siitä selviämiseen on keksittävä! Onnea elämään teille kaikille homopojat ja -miehet, lesbotytöt- ja naiset urheilun ja liikunnan parissa.
Kiitokseni tästä Uskalla-kampanjasta vastaaville.
Ystävällisesti
Patrick
Olen harrastanut tanssia, jossa onneksi harvoin törmää homofobiaan. Oli silti todella iso askel minulle aloittaa harrastaminen juuri sen takia, että tanssijat usein leimataan samantien homoiksi. Uskon, että on moni epäröi harrastuksen aloittamista samasta syystä. Toivoisin lajille enemmän jätkiä, varsinkin kun tiedän, että monet rakastavat tanssimista, mutta eivät syystä tai toisesta aloita harrastusta.
Olin erittäin ilahtunut kuullessani tästä kampanjasta. Tämä auttaa avaamaan keskusteluja. Seksuaalisuus on niin usein tabu. Toivottavasti tämä myös antaa kaikille kaapissa oleville rohkeutta kenties joskus tulla ulos sieltä ankeasta paikasta. Tsemppiä!
Tane (13.08.2009 klo 12.11): “Minusta seksuaalisuutta ei tarvitsisi viedä joka paikkaan, vaan urheiluseurojen pitäisi rauhassa saada keskittyä olennaiseen.”
Eihän äkkiseltään ajateltuna asia seuroihin ja urheiluun mitenkään liity, mutta jotenkin kampanjan kritisoijilla tuntuu aina menevän pointti ohi – ongelman eli homofobian vastustaminen. Eihän rasismiakaan enää hyväksytä urheilussa?
Loistava kampanja. Suuret kiitokset nuorille rohkeasta asian nostamisesta tapetille!
Ei tarvitse ihmetellä miksei seksuaaliseen vähemmistöön kuuluvat uskalla tulla esiin urheiluseuroissa jos asennekasvatus on valmentajien taholta sellaista kun itse olin todistamassa ja kuulemassa.Olin lenkillä muutama vuosi sitten ja satuin ohittamaan jalkapallo tai jääkiekkonuoria jotka olivat pururadan reunalla kuuntelemassa valmentajan ohjeita.Kun olin ohittanut paikan,kuulin valmentajan sanovan: “Ja sitten ette ole niin kuin toi homo”.Kuulin poikien nauravan hänen kommentilleen.Olin tyrmistynyt ja ajattelin,että siinäpä asennekasvatusta kasvaville nuorille.Eipä ole mikään ihme,että juuri urheilussa kuulee niin usein käytettävän “homo”-sanaa negatiivisessa merkityksessä.Se kaikuu ikävästi kentällä ja kentän ulkopuolella.
olen kehitysvammainen pelaaja joka on kaapissa enkä uskalla siitä kertoa kellekkään koska, pelkään sitä että minut potkitaan pois maajoukkueesta ja kehitysvammaisten järjestöstä tyystin jotenka mitä voisin tehdä T:PELOKAS KEHITYSVAMMAINEN
Tää on hyvä keskusteluaihe! Ite en oo mikää pro-urheilija, mutta harrastan kyl eri lajeja. Sanotaan vaikka hienosti, että liikunnan ja yhdessäolon ilosta. Se on melkein tottakin. Street Hockey kisoissa homoläppä lensi kesällä aina hien kanssa kilpaa ja taisin mä iteki siihen sortua. Ne muut vaan ei tiedä, että oon oikeesti homo. Mulla ja yhellä toisella, meillä oli homotossut pelissä. Homot ne oli siksi, että ne oli uudet. Tollasissa joukkuelajeissa ei pahemmi joudu selitteleen, eikä kukaan oikeestaan sun suuntautumisesta oo ees kiinnostunu, muuta kuin läpällä. Pahempaa sitte onkin reissut vaikka laskettelukeskuksiin talvella porukassa. Lauta esiin, coolit kledjut niskaan, kypärä päähän, kamera kuvaamaan ja mäestä tuntumaa. Noloja kaatumisia, siistei hyppyjä boxeista ja fiilistellen reileistä ja joskus jopa kuva lehdessä. Niin kauan helppoo kunnes laskut vaihtuu afterskiin kautta yökerhoon. Ei siinä mitään, mutta ku on vielä kohtuu nätit silmät, niin kissoi pyörii kimpussa. Hauskaa kyllä, mutta muut ei tunnu tajuuvan miksen ikinä ota kissaa baarista tai en ees yritä saada ketään. Takuu varmasti saisin jos haluisin. En mä vaan voi sanoa muille, että oon homo. Oon kyllä yrittäny, mutta se kääntyy heti läpäksi. Tää on yksinkeritaisesti se vaikeus ja koko pointti. Läppä koko jätkä.
Nuoruudessani 80-luvulla homous oli niin iso tabu, että siitä ei voinut puhua oikeastaan kellekään. Joukkuelajit jäivät, oli helpompi harrastaa yksilölajeja. Kohtasin myöhemmin, seksuaalisen suuntautumiseni tultua ilmi, aika kipeitä asenteita mm. valmentajan ja seuran merkkimiehen tahoilta, joten kilpaura piti lopettaa kesken kaiken. Liikunta kuitenkin on jatkunut iloisin mielin ja nykyään kuuluu muutenkin vain hyvää:)
Moi!
Olen 30-vuotias urheileva lesbo ja pidän naurettavana sellaista fobiaa, että pelätään lesbojen tiirailevan heteronaisia pukuhuoneessa tai suihkussa.
Lesboja on moneksi, mutta itse olen ainakin kiinnostunut fyysisesti lähinnä toisista lesboista.
Olen nyrkkeilyä harrasteleva nuori nainen, ja olen alusta asti puhunut avoimesti ihastuksistani ym. treeneissä ja onnekseni kaikki ovat suhtauneet asiaan hyvin. Toisinaan takaraivossa kyllä jyskyttää, että entä jso he eivät hyväksyisikään homouttani. Olisi muuten huippua jos noita kyseisiä kamppanjapiatoja saisi ostettua jostakin, sellanen olisi treeneissä aika pähee!
kasarityttö
Hyvä kampanja!
Haluisin kertoo omia ajatuksia ja kokemuksia homoseksuaalina kilpaurheilijana. Ite oon SM-tason yksilölajin edustaja. Itelle kesti suhteellisen kauan kun kerroin lähimmäisille kavereille seksualisuudestani. Asiaa auttoi silloin tuore ensimmäinen poikaystävä jonka kanssa aloimme seurestelemaan. Vanhemmille kerroin myös ja sisarukselle. Heille ei asia loppujenlopuksi tullut hirveän yllätyksenä ja he ottivat asian hyvin. Ystävät joille kerroin eivät olleet ns. urheilumaailmassa mukana vaan lähinnä ystävät koulussa ja ystävät joille tunsin että voin turvallisesti kertoa. En edelleenkään ole avoimesti homo mutta oon ottanut sen periaatteen että kysyttäessä kumppanistani tai mistä diggaan, vastaan suoraan, en lähde valehtelemaan. Jossain tapauksissa jätän vastaamatta. Urheilumaailmassa oon edelleen aika varuillani, jotkut kaverit tietävät seksualisuudestani, jotkut varmasti epäilevät jotain, joillain ei oo mitään hajua. Täl hetkel kuitenkin aattelen et en näe mitään tarvettakaan mainostaa asiaa, muut voivat tehdä omat johtopäätöksensä. Olenhan mä silti oma itseni. Mulle yleensäkin asiasta virallisesti kertominen joillekin tuntuu jotenkin luonnottomalta ja tarpeettomalta tavalta, vaikkakin joskus sekin voi olla aiheellista. Mielummin annan muiden kelailla asiaa.
Mä pidän myös tän päivän stereopypiaa homosta aika voimakkaana ja itteni mielestä aika epäedullisena, en ainakaan itse pysty samaistumaan yhtään ainakaan median ruokkimaan malliin homoseksuaalista. Varmasti moni muukin jannu ja kimma ajattelee ihan samoin. Leimautuminen stereotypiaan voi pelottaa.
Diggaan normaaleista tyypeistä jona itteäni todellakin pidän.
Aattelen kanssa että joukkueurheilussa “homo-urheilijan” on ehkä vaikeampi olla oma itsensä, ei se yksilöurheilussakaan ole helppoa. On niilläkin reenikavereita.
Tsemiä kaikille ja kiitti hyvästä palstasta.
Dune
Hienoa, että on tällainen kampanja! Homofobia urheilupiireissä on todellinen asia ja sitä itsekin kokenut.
Itse olen aina rakastanut urheilua ja pikkutytöstä asti pelannut jalkapalloa, juniorina olin ikäluokkani parhaimmistoa. Parikymppisenä tai oikeestaan ennen sitä kun aloin tajuamaan suuntautumiseni, minua aina ärsytti suunnattomasti, kun joukkukaverini kommentoivat ja haukkuivat vastustajia lesboiksi. Silloin en uskaltanut asiaan mitään sanoa. Hieman myöhemmin tämä pitkäaikaisten joukkuekavereiden homofobia oli yksi syistä, joka sai minut lopettamaan fudiksen useammaksi vuodeksi. Lopettamiseni jälkeen tulin ulos ystävilleni, joilla ei siis ollut tekemistä fudiksen kanssa, sekä myös perheelleni ja asia on kaikille ollut ok. Nyttemmin veri on vienyt taas takaisin fudiksen pariin, pelaan itse ja valmennan myös. Viimeisessä joukkueemme saunaillassa sain taas kokea homofobiaa, kun joukkueenjohtajajamme ja huoltajamme alkoivat heittää homoläppää, kun puheeksi tuli samana iltana kaupungissa pidetyt Setan bileet, johon itsekin suunnistin saunaillan jälkeen. Tuntui todella pahalta kuulla sellaista ja vielä kun koko joukkue nauraa jutuille. Itse yritin olla näyttämättä tunteitani ja “olla tavallaan mukana”. Lohtua kuitenkin antoi, kun ilmeni että pelikaverillani on homoystävä, joten ehkä ainakin hän on suvaitsevainen. Saunaillasta lähdin vain huikkaamalla joukkuekavereille, että lähden toisiin bileisiin, eipä he pahemmin kyselleet että minne. Mietin vain, että mitä joukkuekaverini asiasta tuumaisivet jos kertoisin? Mitä valmentamieni junioreiden vanhemmat ajattelisivat? Savustettaisiko minut ulos molemmista joukkueista? No, eipä sillä nyt niin kovasti väliä tällä hetkellä, kun en ole suhteessa, mutta eiköhän se joskus vielä eteen tule…vaikka ei seksuaalisuudella ole mitään tekemistä urheilun kanssa ja mun kykyihin toimia valmentajana ja pelaajana.
olen pelannut jalkapalloa 8 vuotta ja tulen pelaamaan jatkossakin niin kauan kun jaksan ja paikat kestää. Oma selsuaalisuuteni on selkiytynyt minulle pikku hiljaa. Vielä 15-16-vuotiaana en voinut kuvitellakkaan seurustelevani naisen kanssa. Mutta homoseksuaalisuus joukkueessa ja fudiksessa ei ollut minulle ongelma, se vain ihmetytti. Se laittoi miettimään asioita ja todelliset tuntemukset ja kysymykset heräsi 17-vuotiaana. No ajattelin, että se on vain ohi menevää ja normaalia nuoren oman seksuaalisen identiteetin etsinnässä. En puhunut muille mitään asiasta. En hyväksyny ajatuksiani ja tuntemuksiani itselleni. Päätin unohtaa koko jutun ja päätin olla hetero.
Pikku hiljaa kuitenkin mietin asiaa, selvitin itselleni mitä oikeasti halusin. Ihastuin tyttöihin, en miehiin. Tässä sitä sitten ollaan, pitäisikö niin sanotusti “astua kaapista ulos” vai hankkia mies, lapsia, omakotitalo ja esittää onnellista perhe elämää?
18-vuotiaana vasta oikeasti hyväksyin bi-seksuaalisuuteni. Kerroin siitä parille kaverille ja he toki ymmärsivät. Sitten siitä kuuli melkein kaikki tuttavat. Yllättävien tapahtumien kautta se selvisi myös vanhemmilleni ja reaktion voi varmaan jo arvata. Vanhemmat oli raivona, eivät hyväksyneet. Se oli hirveää aikaa. Heidän mielestää teen tämän heidän kiusakseen. Faija ei puhunut kuukauteen, mutsi itki viikkoja. Nyt tilanne on rauhoittunut kun asiasta ei ole puhuttu, mutta kyllä heidän pitää asia joskus hyväksyä.
Kun olen nyt juuri täyttäny 19 en tunne minkäänlaisia tuntemuksia miehiä kohtaan. Minun mielestä se on ylpeyden aihe olla lesbo/homo. Silloin uskaltaa olla oma itsensä. Seksuaalisuus ei muuta ihmistä ihmisenä, itse ainakin tunnen itseni paljon helpottuneemmaksi, kun asiaa ei tarvitse salailla. Mutta ei sitä kyllä mielellään kaikille kerro, koska se kuuluu yksityisyyteen ja kaikki eivät osaa ottaa sitä hyvin. Minusta tämä kampanja on mahtava ja toivon, että tällä saadaan paljon hyvää aikaan.
Homo-urheilijoiden puolesta!
Itse olen harrastanut lentopalloa koko ikäni ja liigatasolla monia vuosia. Edelleen pelaan alemmalla tasolla, ja joukkuekaverini eivät tiedä homouttani. Perheet ja läheiset ystävät tietävät suuntautumiseni. Itse olen päässyt omassa prosessissa siihen vaiheeseen, että jos joukkueessa tulee puheeksi homous tai kysymys kohdistuisi itseeni, kertoisin kyllä tilaisuuden tullen asiasta.
Olen lähtenyt siitä, että ei sitä asiaa pidä korostaa, yhtää sen enempää kuin joukkuekaveri omasta heterosuhteestaan. Mutta tähän ajattelutasoon on mennyt vuosia. Aluksi itselleni asian hyväksyminen vie aikansa ja tärkeimmille ihmiselle kertominen on aina hankalaa mutta se tunne sen jälkeen kun voi olla oma itsensä, vapauttaa kyllä tosi paljon. Olen lähtenyt asiaa prosessoimaan niin, etten turhaa ala itseäni kuluttamaan keksimällä valeita ja valkoisia valheita. Siinä rytäkässä tulee vielä burn-out joskus. Toisin sanoen sain itselleni itsekkäistä syistä kerrottua muille, ja se prosessi on vielä kesken. Mutta se on auttanut minua.
Jäin miettimään, miten paljon urheilijoilla “kaapissa-oleminen” ja siihen kohdistuvat valheet ja jännitykset syövät urheilusuoritusta? Miesjoukkueessa hyväksymisen paine on valtava, siihen ladataan kovia odotuksia fyysiseltä ja henkiseltä puolelta. Homous ei saisi olla este menestymiselle, mutta henkilöt seurassa tai joukkueen sisällä voivat tulla esteeksi jos heillä on omia henk koht negatiivisia näkemyksiä asian suhteen.
Mutta uskon että asiat eivät ole ikinä niin pahoja miltä päässään kokee. Aluksi pitää olla vahva itsevarmuus ja itsetunto, ja hyväksyä asia itselleen ennenkuin sitä voi muille avoimesti puhua. Uskon että kaapista ulos tuleminen on omalta osaltaan rankkaa, sisäistä prosessia. Ulos tuleminen tulee ajan kanssa kun on itselleen valmis sen asian kertomaan muille. Homouden pitäisi olla sama asia urheilussa kuin töissäkin – yksityiselämä ei kuulu urheilusuorituksiin, niinkuin ei työsuorituksiinkaan.
erittain mielenkiintoinen, kiitos
Olen harrastanut 10 vuotta erästä Suomessa ei-niin-suosittua yksilölajia. En kerro lajista tarkemmin, koska se saattaa aiheuttaa ikävyyksiä joillekin homoepäilyjen muodossa. Kutsun lajia siis tässä kirjoituksessani vaikkapa kuviokellunnaksi.
Kuviokellunnassa olen kilpaillut kansainväliselläkin tasolla. Koska lajilla on harrastajia tässä maassa niin vähän, nimeni kyllä tunnetaan lajin harrastajien keskuudessa edelleen, vaikka lopetin kilpaurani 7 vuotta sitten. En koskaan tullut kaapista seurakavereilleni. Se ei vain tuntunut luontevalta, ja toisaalta oli myös menossa vaikeat ajat vanhempieni kanssa (jotka jatkuvat edelleen asian tiimoilta). Kilpaurheilu-urani lopettamiseen vaikuttivat kuitenkin muut syyt. Elämän realiteetit: pitää opiskella, ja lukiolaisena tuolloin en saanut opintotukeakaan, mutta jollain piti itsensä elättää, joten työt ja opiskelu menivät treenaamisen edelle. Jollain tavalla lopettaminen tuntui kuitenkin homouteni takia helpolta ratkaisulta, koska minun ei tarvitsisi kertoa suuntautumisestani muille kuviokellujille.
Henkilökohtainen elämäni on nykyään kunnossa, eikä kukaan ystävistäni ole minua hylännyt. Ystävyys tässä on vain syventynyt. Nyt valmistelen rakkaani kanssa kihlajaisia, joihin kutsun vanhempanikin. He tuskin haluavat osallistua, koska rakkaani on väärää sukupuolta. Aion kirjoittaa heille kirjeen, jossa koetan vääntää rautalangasta sen että homoseksuaalisuudessa ei ole kyse irstaudesta ja himosta ja toisten poikien kyyläämisestä suihkussa, vaan vain ja ainoastaan RAKKAUDESTA! Ja se on elämässä kaikkein tärkeintä!
Jälkeenpäin olen ollut samassa työpaikassa yhden vastakkaista sukupuolta olevan kuviokellujan kanssa, ja hänelle kaapista tuloni ei ollut mikään ongelma. Valitettavasti kuulin häneltä, että pukuhuoneessa minusta ei ole puhuttu kauniisti kun ihmiset ovat asian jostain kuulleet. En kuitenkaan tarvitse niitä ihmisiä ollakseni elämässäni onnellinen, sillä urheilu-urani loppui muista syistä. Tuntuu vain ikävältä, että joku uudempi lahjakas tulokas siinä porukassa onkin kiinnostunut “väärästä” sukupuolesta, ja lopettaa puheiden takia rakkaan harrastuksensa ja mahdollisen lupaavan uransa! Tämän takia, jos voisin kääntää kelloa taaksepäin, olisin kertonut kuviokellujille suuntautumisestani, ja näyttänyt olevani yhtä hyvä urheilija kuin kuka tahansa muukin samassa pukuhuoneessa, ja raivannut tilaa ennakkoluuloilta!